7.5.2018

Koululiikunta tappoi innon liikuntaan

Tänä aamuna, kun olin 5.15 herännyt ja kuuden aikaan lähtenyt aamulenkille, istahdin suihkun raikkaana katselemaan Ylen aamu-TV:tä, jossa oli lyhyesti koululiikunnasta ja etenkin koululiikunnan aiheuttamista muistoista. Itselläni on paljon kokemuksia koululiikunnasta, lähinnä negatiivisia.

Olen monia vuosia vihannut liikuntaa, mutta etenkin koululiikuntaa. Aikoinaan koululiikunta tappoi intoni liikuntaan. Kävin vielä ala-asteella liikuntakerhossa, mutta muuten en liikuntaa harrastanut. Yläasteella kiinnostukseni liikuntaan tippui vielä pienemmäksi. En harrastanut liikuntaa vapaa-ajalla, kuin pakolliset kävelylenkit koiramme kanssa. Nekin olivat liian lyhyitä, laiska kun olin. Enemmän minua kiinnosti kirjat ja elokuvat. Kävin ennemmin käsityökerhossa, kuin olisin harrastanut jotain liikuntaa. Jossain vaiheessa omistimme hevosia, joten ratsastusta tuli harrastettua jonkin verran. Kuitenkin liian vähän suhteessa siihen, miten olisi pitänyt liikkua. Tietenkin mallit liikkumiseen tulee jo kotoa, ilmeisesti minä en ole saanut sitä tarpeeksi. Nykyään isäni puolestaan puhuu liikunnan ja terveellisen ravinnon puolesta, mikä on hyvä.

Yläasteella kaikki muut luokallani olevat tytöt, tai ainakin minusta tuntui siltä, oli urheilullisia ja laihoja. Olihan meitä moneen junaan, mutta itse olin kovin huono kaikissa lajeissa. Etenkin yleisurheilu ja niissä kisailu oli itselleni traumaattisinta. Aina piti valita laji, jossa tulisi kilpailemaan yleisurheilukilpailuiden aikana. Ja voi että vihasin noita kisoja. Mieluiten vietin ne istumalla nurmikolla kavereiden kanssa, kuin kisailemassa. Ainoa laji, mihin osallistuin, oli kuulantyöntö. Kerran taisin osallistua pikajuoksuun, mikä ei todellakaan siihen aikaan ollut lajini. Mutta kokeilin, koska oli pakko valita joku laji ja en aina halunnut sitä kuulaa nakella pitkin poikin pitäjää.
Kilpailuhenkisyys varjosti aina liikuntatunteja, oli sitten lihaskuntoa tai hiihtoa. Kuten aamu-TV:ssä mainittiin, etenkin yksilölajeista on huonot mielikuvat. Yleensä se yhdessä tekeminen on parasta, esimerkiksi joukkoelajit. Voin varoen hyväksyä tämän, mutta monesti olin viimeisten joukossa, jotka valittiin  mukaan. Se on kamalin tunne ikinä, kun ei koskaan ole se, joka valitaan ensimmäisenä. Niin paljon se ryhmädynamiikka sekä kaverisuhteet muihin vaikuttaa! Kuitenkin kun tästä valintatilanteesta on päästy pelaamaan, olo on ihan toinen. Lisäksi yhteiset tunnit poikien kanssa oli kivempia, kuin se, että oli vain hyppelyä tyttöjen kanssa. Toivon, että nykyään liikuttaisiin luokkana, ei sukupuolen mukaan jaoteltuna.

Uskon, että yläasteella minulla oli hieman asenneongelmaa, koska en pitänyt meidän liikunnanopettajasta. Tietynlainen kapina-asenne opettajaa kohtaan nousi ja sitä ei sitten halunnut liikkua ja juosta muiden mukana. Voi murrosikä sentään!

Lisäksi olen kokenut aina olevani iso tyttö. Tämä aiheutti sitä, etten yläasteella kehdannut käydä suihkussa liikuntatuntien jälkeen, vaikka opettajat painostivat, että suihkussa pitää sitten käydä. Yleensä vain huuhtelin kainalot vedellä ja kuivasin paperilla. Häpeä omasta kehosta oli suuri, enkä usko olevani ainoa, joka on teini-ikäisenä paininut tämän asian kanssa. Kun minä olin yläasteella, ei omasta kehonkuvasta ja sen hyväksymisestä puhuttu, ainakaan nykyisellä tasolla. Onneksi mutta myös harmiksi meillä on nykyään sosiaalinen media. Se toisaalta luo paineita, kun kaikki näyttää kuvissa niin helvetin hyviltä ja vääristää varmasti nuorten mielessä kuvaa siitä, millainen unelmakroppa on. Sekä olotilaa siitä, että tuntee olonsa riittämättömäksi. Toisaalta sosiaalinen media pursuaa body positive -kamppanjoita ja iloitaan ihmisten erilaisuudesta, josta voi varmasti löytää samaistuttavia henkilöitä tai kokemuksia. Itse harvoin näin tuolloin kehoani positiivisessa valossa. Onneksi tähän on tullut muutos, kuten myös innostani liikuntaan.

Tuntuu ikävältä listata niin paljon negatiivisia muistoja, etenkin yläastevuosilta. En kuitenkaan varmasti ole ainoa, joka on koululiikunnasta saanut vihaa liikuntaa kohtaan. Se on todella väärin, koska koululiikunnan pitäisi kannustaa liikkumaan, juurikin vapaa-ajalla. Onnekseni olen päässyt yli näistä "truamoista" ja löytänyt liikunnasta sen ilon, aivan yllättäen. Saan liikkua omilla ehdoilla ja juuri niin kuin haluan. Nautin siitä, äärettömän paljon.

Teini-ikäinen Ronja varmaan pyöräyttäisi halveksuen silmiään, jos kertoisin 22-vuotiaasta Ronjasta, joka herää 5.15 lähteäkseen aamulenkille. Näin ne ihmiset muuttuu!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti