21.1.2018

Kaamoksen kääntöpiiri

Syksyn aikana tuskailin suurimmissa määrin nykyisen työpaikkani kanssa. Se ei tuntunut oikealta, jokainen päivä samanlaista puuroa. Kello soi tasan kuudelta aamulla, sallin itseni painaa torkutusta kolme kertaa, ennen kuin poikaystäväni herätyskello soi puoli seitsemän aikaan ja nousen ylös. Aamurutiinit ja töihin. Aamukahvi töissä, vaikka saavun jo kahdeksaksi töihin, virkistyn vasta siinä kahdentoista aikaan. Työpäivä on ohi neljältä.


En ymmärtänyt silloin, mikä ihme minulla on. Kaikki, joka ikinen asia ärsyttää ja väsyttää, etenkin töissä, ei niinkään vapaa-ajalla. En jaksanut hymyillä paljoa, en jaksanut keskustella työkavereideni kanssa. Ärsytti, halusin vain äkkiä kotiin ja pois. 

Tajusin sen vasta nyt, kun valon määrä alkaa lisääntymään ja tunnen piristyväni taas. Olin kaamosmasennuksessa, sitä sen täytyi olla. Koska nyt, kun auringon säteet näkyy muutamankin tunnin ajan, tunnen viihtyväni työssäni paljon paremmin, kuin esimerkiksi kuukausi sitten. Elän selkeästi vuoden aikojen mukaan, kun tulee pimeää, myös minä "pimenen".

Olin tallentanut luonnoksiin tekstin nimellä "Kaamoksen taltuttajat" ja kurkkasin sen nopeasti läpi. Voisin edelleenkin julkaista tämän tekstin, joskin valmiiksi kirjoitettuna. Kyseisillä taltuttajilla uskon selvinneeni kaamoksesta, sen aiheuttamasta surkeasta olotilasta. Se ei varmastikaan näkynyt ulospäin, koska tunnetusti tunteista ei puhuta ja sisu vie eteenpäin. Enkä nyt ollut mitenkään voimaton, normaalia väsyneempi vain ja asiat tympäsi enemmän.

Viime viikkoina olenkin piristynyt, valaistunut ja elämä tuntuu taas kivalta. Olen listannut asioita, haaveita, lukenut, tehnyt kivoja asioita ja iloinnut siitä mitä minulla on. Ja tarttunut ajatukseen "no totta kai minä pystyn".




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti