28.1.2018

Hikeä vuodattaen kohden tavoitteita

Naureskelin vielä noin pari vuotta sitten ystävälleni hänen kuntosaliharrastusta. Sanoin, etten voisi ikinä itse kuvitella käyväni kuntosalilla säännöllisesti tai muutenkaan harrastavani kyseistä liikuntamuotoa. Niihin aikoihin aloin käymään lenkillä, hieman epäsäännöllisesti ja sen kummempia tavoittelematta.
Jäin vakavasti koukkuun siihen touhuun. Kävin edelleen hyvin epäsäännöllisesti ja silloin kun huvitti. Kuitenkin aloin nauttimaan ja nauttimaan enemmän koko touhusta. Asetin tavotteita. 3km putkeen, 5km putkeen. Joskus olin tätäkin liikuntamuotoa halveksinut, koska "kuka nyt jaksaa tyhjän perässä juosta?". Eräänä syksyisenä iltana juoksin sellaisen 10km putkeen ja soitin juoksun jälkeen isälleni itkua tuhertaen. Hitto olin tehnyt sen! Tuntui todella hurjalta. Olin päässyt tavoitteeseen, jonka olin mielessäni asettanut.

Ehkä tuolloin hiipi ajatukset siihen, että jos alkaisin käymäänkin kuntosalilla. Kiitos sosiaalisen median, uskon että sillä oli hieman vaikutusta ja motivaatiota sen suhteen, että tilasin itselleni oululaiseen Liikku-nimiseen kuntosaliin jäsenkortin. Aloin käymään kahdesti viikossa, kolmesti, milloin huvittaa ja siltä tuntuu. Oli tuskaista, juoksin juoksumatolla alkulämmittelyksi 20 minuuttia ja tein sarjoja. Muistan, kuinka heikko olin omasta mielestäni. Katsoin videoita liikkeistä, haluisin tehdä liikkeet oikein rikkomatta itseäni. Harjoittelin ja hikoilin. Aloin käymään säännöllisemmin, aloin kirjoittamaan ylös millaista treeniä olisi seuraavaksi. En seurannut puntaria vaan peiliä. Helvetti sentään, tuloksia oli ja tuli! Jälleen alkoi tavoitteiden saavuttaminen. En asettanut tarkempaa aikarajaa, lähinnä ajatus oli "kun joskus saisin tehtyä 30kg maastavedon".

Nyt, kun olen käynyt noin vuosi ja puoli kuntosalilla hieman epäsäännöllisemmin ja säännöllisesti, alkaa näkymään tuloksia. Ja voi että, tänään tehtyäni treenin ja lopettelin juoksumatolla, itku ei ollut kaukana. Ne tavoitteet, joita olin istuttanut pieneen mieleeni, on saavutettu. Olen vahvempi, voin hyvin ja peruskuntoni on hyvä. Tunnen olevani terve ja jaksan. Tämä tunne on uskomaton! Ja kuka sen on saanut aikaan? Minä itse, omalla työllä.

Olotilani nyt on se, että suunta tästä ei ole kuin ylös päin. Mikään ei ole esteenä minun tavoitteilleni ja tiedän pystyväni jos haluan. Se vaatii itsekuria ja treenaamista. Se tuntuu kaukaiselta, ajatukset uusista tavoitteista ja niiden saavuttamisesta. Mutta myös tämä on lajin ihanuus; koskaan et voi olla liian kehittynyt ja niin sanotusti "huipulla". Aina löytyy jotain, mitä lähteä saavuttamaan ja kehittämään.

Kaikkien nesteiden vuodatusten jälkeen, mitä olen kuntosalilla saanut aikaan, voi taputtaa itseään olalle. Tässä ollaan, tästä lähdetään ja vauhdilla.


Vasen: kuva vuoden 2016 syksyltä, oikea kuva 8. tammikuuta, enemmän hymyilyttää nykyään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti