9.6.2014

Minä, minut, minuna, minussa

Hanna haastoi mut pohdiskelemaan itsetuntoa ja itsensä näkemistä. Ajattelin sen nyt pukea sanoiksi, jos siinä onnistun.

Nykypäivänä on mielettömät ulkonäköpaineet, melkeimpä kaikilla. Media tyrkyttää meille sitä, miltä pitäisi näyttää, mitä ihannoidaan jne. Kuitenkaan, kuinka moni meistä normaaleista pulliaisista on sitä, mitä mainoskuvissa ja elokuvissa meille tarjotaan? Harva, näin uskaltaisin väittää. Aika moni näyttelijätär ja näyttelijä ovat täydellisiä, ainakin niin ajattelemme. Tavoittelemme samanlaista hiustyyliä, ulkonäköä ja vartaloa. Minäkin sitä haluaisin, tietyllä tapaa. Kuitenkaan, miksi tavoitella jotain, mitä toinen on, koska on itse omanlaisensa persoona ja yksilö. Täydellisiä sellaisina, kuin olemme.

Olen joskus nuorempana kokenut olevani ruma, halunnut olla jotain muuta ja joskus koen sitä vieläkin. En ole koskaan ollut kovin hoikka, vaan aina pikkuisen pyöreä, poskesta pohkeisiin. Itsensä hyväksyminen ja sen kanssa sujuiksi tuleminen ei ole ollut helppoa. Olen aina ollut kömpelö, hieman tohelo ja pyöreä. Nuorempana ajattelin, että olen lihava.
Mutta olen kuitenkin nyt kehoni ja itseni kanssa sujut. Se on vaatinut minulta monien vuosien työn, että olen alkanut pitämään itsestäni ja siitä, mitä olen. Olen kokeillut erinlaisia pukeutumis- ja hiustyylejä, tuntemattani itseään niissä kotoisaksi. Nyt, 18-vuotiaana, olen alkanut tuntea oloni hyväksi sellaisena kuin olen. Pukeudun juuri niin kuin haluan, ajattelen miten haluan, syön miten haluan ja liikun miten haluan. Muiden mielipiteet eivät vaikuta siihen, miten elän omaa elämääni. Olen aina ollut erilainen nuori ja nyt se on myös voimavarani.

Jos mietitään mitä näen, kun katson itseäni peiliin, ei päälimmäisenä tietenkään ole ajatus, "oh, olenpa kaunis, ihana minä", vaan sitä huomaa myös omat virheensä. Sitten kun pääsee yli virheistään, miettii niitä positiivisia puolia. Olen saanut geeneissäni tuuheat ja tummat hiukset, tummat ja suurehkot silmät (kiitos isi), pulleat huulet (kiitos mamma) ja hyvän muotoiset kulmakarvat. Mutta niitä negatiivisakin puolia on. Eniten se on minulle aina ollut atooppinen iho. Ihoni on kuiva, se elää sään mukaan ja punottelee silloin tällöin. Se jos jokin, on vaikuttanut elämääni ja itseeni. Atooppisen ihon kanssa sinuiksi tuleminen. Sen kanssa ei muu auta, sillä se tulee aina olemaan osa minua ja elämääni. Itseasiassa juuri viime viikolla aloitin meikittömän kesän. Tähän asti ei ongelmia. 

Itsetuntoni on joskus ollut kuopassa, siellä aivan pohjalla. Sieltä kuitenkin on noustu. Voin sanoa, että itsetuntoni on hyvä. Suurin tekijä siinä on se, että täytyy osata nauraa itselleen, mokaaminen on ihan jees. Toinen oli näytteleminen. Se kohoitti itsetuntoani ja uskalsin tuoda omaa luonnettani esille sellaisena kuin se on.
Ja tietenkin yksi suurimmista voimalähteistäni on läheiset, ystävät, perhe ja sukulaiset. Olimme tuossa viikonloppuna juhlistamassa fammuni synttäreitä ja kun me kaikki nauroimme kuin hullut jollekkin juttulle, ajattelin, etten voisi olla onnellisempi kuin siinä, tärkeiden ihmisten keskellä. Silloin, kun hinaudun töistä kotiin, mamma on siellä odottamassa. Silloin, kun hurautan bussilla maalle, isin ja pikkuveljien luo. Ja etenkin silloin, kun makoilen Annin sängyllä tai lattialla ja kuuntelen, kun Anni soittaa ja laulaa. 
Nämä ihmiset ovat rakentaneet minusta vahvan.

Periaatteeni onkin, että jos en kelpaa muille sellaisena kuin olen, ei se ole minulta mitään pois, kunhan itse pitää itsestään. Kun itsensä kanssa on sujut, osaa rakastaa itseään, osaa rakastaa myös muita. Uskaltaa ottaa vastaan muilta huolta, kiintymystä ja rakkautta, kuten myös vihaa, kritiikkiä ja ilkeitä katseita. Tiedän, että muiden mielipiteet eivät muuta näkemystä itsestäni.

4 kommenttia:

  1. Atoopikkona oman peilikuvan hyväksyminen on joskus hankalaa, kun keskellä naamaa on punoittava ja hilseilevä iso läikkä. Siinä sitten miettii, että laitanko huulipunaa; veisikö se huomiota pois huonosta ihosta vai korostaisiko punoitusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän. Itsellänikin monesti iho punottaa ja hilseilee, silloin ei oikein tiedä miten olis, meikittä vai ilman. Toisaalta haluaisi saada ihon piiloon, toisaalta se ei auta. Mielestäni huulipuna vie huomiota pois punotuksesta.

      Poista
  2. Hyvin kirjoitettu. Mulla on myös ollut ongelmia oman ulkonäön hyväksymisessä ja on vieläkin. Onneksi ympärillä on ihmisiä, joilta kuulee melkeimpä päivittäin kivoja kommentteja, niihin kun on paljon helpompi uskoa kuin omiin silmiin, jotka näkee peilissä vain heijasteen sen hetkisestä mielialasta. :)


    http://huuhaahaltiatar.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja totta, läheisten kannustaminen auttaa aina.

      Poista