11.4.2018

Pärjäämisen jalo taito

Jostain syystä olen saanut "maineen" tuttujeni seurassa, että "kyllä se Ronja pärjää". Kun erosin poikakaveristani joskus aikoja sitten, hän sanoi että "Meinasin kysyä pärjäätkö, mut kyl sä pärjäät". Hyvä ystäväni puolestaan totesi viime viikonloppuna että "susta ei koskaan tarvi kantaa silleen huolta, koska pärjäät kyllä". Lisäksi omat vanhempani ovat todenneet, että pärjään kyllä. Ja se on ihan totta.

Vaikka viihdyn paremmin kuin hyvin ihmisten seurassa, viihdyn myös yksin. Harvoin koen esimerkiksi tylsiä hetkiä. Olen perheen vanhin lapsi, joten olen poikkeuksetta leikkinyt lapsena yksin, kunnes viisi vuotta nuorempi veljeni syntyi. Se ei koskaan ole ollut ongelma, olen viihtynyt esimerkiksi kirjojen parissa sekä juossut metsässä. Tekemistä kyllä on löytynyt! Sitä on kasvanut tällaiseen "no tämä on nyt tilanne ja sen mukaan mennään" -asenteeseen. Yritän olla valittamatta turhasta, mutta jos hermo menee niin sitten valitan. Ruma tapa! Usein huitaisenkin kädellä ja sanon että "kyllä mä pärjään". Kun siihen on vain oppinut!


Enkä usko, että se on ollenkaan huono asia, päinvastoin. En uskoisi olevani tässä ja nyt, jos en pärjäisi elämässä. Olen muuttanut tuosta vain, hakenut töitä ja tehnyt töitä, ollut mukana vähän siinä ja tässä harrastusjutuissa. Uskallan ja haluan tehdä, vaikka en tiedä selviänkö. Sitä kuitenkin haluaa kokeilla, että pärjääkö. Joskus sitä ei pärjää ja on ok luovuttaa, kunhan ei tee sitä liian helpolla.

On tietenkin paikkoja ja hetkiä, jolloin ei vain ole pakko pärjätä. Voi pyytää ja hakea apua, jos siltä tuntuu. Se onkin joskus kova paikka, tällaisena "pärjääjänä" kysyä apua. Harvoin puhun, miltä tuntuu koska "kyllä mä pärjään" pyörii mielessä. Se helpottaa aina kun puhuu. Ja jos ei pysty puhumaan ja siltä tuntuu niin itkeminen auttaa. Ainakin minulla (onnekseni voin kuitenkin sanoa, että en ole itkenyt pitkään aikaan sitä, että jokin murhe painaa mieltä liikaa). Koskaan ei ole pakko olla yksin, kyllä joku kuuntelee! Ainakin itselleni on osunut näitä ihmisiä elämääni ja olenkin niistä iloinen. Että vaikka viihdyn yksin ja tarvitsenkin välillä yksinoloa, tiedän etten ole yksinäinen. Yksinolo on eri, kuin yksinäisyys.

Että tässä sitä mennään, pärjäillään. Yritän aina parhaani, oli kyseessä koulutehtävä, työt tai muu vastaava, ainakin pärjään vaikken olisi paras tai saisi täysiä pisteitä. Kiperissä paikoissa purraan hampaat yhteen, koska kyllä sen hetken aina kestää, kun tietää että se on joskus ohi. Ja yleensä sen jälkeen on todella loistava fiilis! Sitä pärjättiin taas.  Minulle pärjääminen on vain yksi asia muiden joukossa, itsestäänselvyys. 

Kun olen käyttänyt sanaa "pärjääminen" tarpeeksi monta kertaa, sekoitan sen nyt sanaan "päre". 

8.4.2018

Virherkasvienmurhaaja

Rakastan luontoa ja kasveja, mutta jostain syystä viherpeukalon taitoja minulle ei ole siunautunut. Olen omistanut mm. yhden muratin elämäni aikana joka onnellisesti kuolla kupsahti. Lisäksi hellu osti minulle kaktuksen, sekin kuoli kun en muistanut kastella. Siispä olen tyytynyt lähinnä kukkapuskien ostamiseen, jotka kuihtuvat ja ostan uudet tilalle. Kuitenkin tänä keväänä päätin, että yritän herättää sisäisen puutarhurini ja yrittää pitää hengissä omistamiani viherkasveja.

Sain synttärilahjaksi kasvin, jonka nimeä en itseasiassa tiedä. Helluni oli kertonut kyselijöille, että pidän kukista. Sain siis hirveästi kukkapuskia lahjaksi! Lisäksi tämän yhden viherkasvin, joka on maailman helppohoitoisin kasvi. Se tarvitsee kuulemma vain kerran kolmessa viikossa (!) kastelua. Sopii minulle. Toisaalta myös olen liikakastelija jolloin kasvit mätänee liiasta veden määrästä. Että yritä tässä sitten löytää kultainen keskitie! Vaativia kavereita nämä rehut.



Pari viikkoa sitten ostin myös tällaiset "idiootti-kaupunkilaisten-itseviljely"-rasiat. Ostin rucolan (kuoli) sekä krisikkatomaattien siemeniä. Rucolat kasvoi liian nopeasti ja ne kuoli ja kaatui. Tomaatit kuitenkin sain viime hetkillä siirrettyä näihin taimiruukkuihin ja nyt odotan jännityksellä kuinka kavereille käy. Hieman on sydän kallellaan, kuinka ne tulevat menestymään, mutta en ole (vielä) luovuttanut näiden suhteen! Tomaatteja ei välttämättä tule ollenkaan, olisin kuitenkin iloinen jos ne taimea isommaksi kasvaisivat.
Kun kävin tätä multaa noutamassa tomaattejani varten, otin mukaan myös muratti-kasvin. Hieman traumatisoituna edellisestä muratti-kokemuksesta aion tällä kertaa hoitaa tätä toveria oikein. Niitä tuli useampi kerralla, joten haastetta on tuplasti enemmän. Mielestäni muratti on kaunis huonekasvi, joten toivon edes yhden yksilön menestyvän. 



Näin yleisesti, viherkasvit ovat ihania. Ne tuovat aivan omanlaista tunnelmaa pieneen yksiööni, jonka sisustuskin on ihanan pirteän harmaa. Lisääntyvä aurinko sekä lähestyvä kevät selkeästi ajaa tekemään villejä päätöksiä, eli hankkimaan viherkasveja ja viljelemään tomaatteja. Voi äiti auta, toivon että nämä kasvit tulevat näkemään kesän auringon.

29.3.2018

Pikkukaupungin romantiikkaa

Muuttaessani Uuteenkaupunkiin, poikaystäväni monesti vitsaili siitä, että nyt kaupunkilaistyttö muuttaa "maalle". Pyöräyttelin lähinnä silmiäini, en minä ollut mikään kaupunkilaistyttö! Toisaalta, olin asunut viimeiset vuoteni kaupungissa ja kyllä minä siellä viihdyin. Olin jo tottunut cityelämään, olin kuitenkin asustanut siellä jo kolmisen vuotta. Mutta eihän tämä tarkoita sitä, ettenkö "maalla" osaisi asua!


Olin 5-vuotias kun muutettiin Oulusta maalle. Olen siis asunut suurimman osan elämästäni paikassa, jossa ei ole muuta kuin kyläkoulu sekä kun muutimme, oli myös huoltoasema. Jossain vaiheessa toiminta kuitenkin loppui. Lapsuuttani ja nuoruuttani olen siis totisesti viettänyt maalla, tosin ison tien varressa josta oli helppo päästä paikasta toiseen. Eli ei tässä nyt aivan missään korvessa ole kasvettu (vaikka ryövärintyttömäinen ulkonäkö saattaa välillä hämätä).

Nuorempana tietenkin, kun teini-ikä ja kapinaikä oli päällä, halusin muuttaa Ouluun. Olen varmasti yksi monien joukossa, joka nuorena tahtoo pois sieltä ahdistavasta kotikylästä, jolla ei ole mitään annettavaa enää ja kaikki on vaan "tylsää" tai "paskaa". Tietenkin muutto mielessä eteenpäin, isommat piirit ja sitä rataa, lisäksi en ollut koskaan kovin läheinen yläasteaikaisten ystävieni kanssa. Mitä nyt oltiin kavereita kun ei ollut muitakaan tyyppejä seurana. Eli paikkakunnalta pois pääsy oli mielessä jo peruskoulun lopulla, kun hain ammattikouluun. Isäni kuitenkaan ei päästänyt muutamaan. 
17-vuotiaana pääsin (viimein) muutamaan. Äitini kanssa sellaiseen sopivaan kaksioon ja sitten myöhemmin samaisessa asunnossa kämppäkaverin kanssa ja sen jälkeen oma pieni yksiö. Se yksiö oli kyllä ihanin asunto, mitä minulla on tähän mennessä ollut. Paljon hyviä muistoja, miljöö sekä sijainti olivat täysi kymppi! Sen asunnon olisin muuton mukana halunnut ottaa.



Uusikaupunki on siis kotiseutuuni verrattuna iso paikka. On monta kauppaa, on Hesburger ja jopa Subway! Kuitenkin yksi iso syy, miksi Uuteenkaupunkiin muuttaminen oli helppoa, oli juurikin kaupungin pienuus. Kaikki tuntee kaikki ja kaikki ovat sukua kaikille, ainakin viimeisten havaintojeni perusteella. Uudessakaupungissa miljöö on myös, mikä edelleen jaksaa ihastuttaa. Puutaloja tuntuu aina vain löytyvän kulman takaa lisää ja napsinkin nopeasti kuvat, ennen kuin talon asukas huomaa. 
Kaupungissa on historiaa, millaista ei esimerkiksi Oulussa näe, kuten sen täällä näkee. Kävelet vain keskustan halki ja tuntuu, kuin kävelisit halki ajan. Oulun keskusta on ruma, näin ovat jopa arkkitehdit todenneet. Uudenkaupungin keskustan alue siis viehättää silmääni, varsinkin kuuluisan "Paskalahden" ympäristö. Makasiinit seisoskelevat tyytyväisenä sen rannassa, odottaen kesää. Vaikka Uusikaupunki onkin kesäkaupunki, olen selvinnyt hyvin talvestakin. Olenhan kuitenkin tottunut siihen tuolla pohojosessa. Odotankin kesää puhkuvalla innolla! Työn sekä lämpötilojen suhteen. Vaikka useita vierailuita olenkin tehnyt kesänkin aikana Uuteenkaupunkiin, nyt koen sen ensimmäistä kertaa asukkaan roolissa. 

Pienen paikkakunnan etu myös on juurikin tämä "kaikki tuntee kaikki". Jos tarvitset apua ja tiedät henkilön joka voisi auttaa, sen kun vain soittaa. Ja jos tämä henkilö ei osaa auttaa, hän tietää jonkun joka voi auttaa. Auttajahenkeä ihmisistä usein löytyy, varsinkin kun apua pyytää joku tutuntuttu.

Yksi suurempia rakkauksia elämässäni on meri ja siitä ei voi saada tarpeekseen saaristolaiskaupungissa. Olen asunut koko ikäni meren äärellä, joten en voisi kuvitella asuvani sisämaassa! Tämä voi tuntua hassulta, eihän se meri ole kuin H2O:ta ja suolaa? Mutta meri on itselleni rauhoittava elementti, on aina ollut. Ihan sama millainen olotila minulla on, merelle voi aina mennä. Taikka merenrantaan.

23.3.2018

Keväinen koettelemus

Joka kevät ja syksy se tulee. Jokainen, joka sitä on odottanut, on valmistautunut. Hitaasti päivämäärä lähenee. Hengitä syvään, sulje silmät ja aukaise uudelleen. Laske kymmeneen, sen jälkeen avaa tietokone hitaasti.

Yhteishaku on täällä.


Yhteishaku on alkanut jo 14.3. ja voi että sitä päivämäärää olen odottanut! Enkä usko olevani ainut, joka tätä päivämäärää on odottanut kuin kuuta nousevaa. Varmasti moni muukin on käyttänyt viimeisen talven, yhteishaun välissä olevan ajan, pohtimiseen. Mitä haluan omalta tulevaisuudelta, mikä kiinnostaa tai mihin suuntautuisin? Millä alalla on töitä ja onko tämä nyt järkevä valinta itselle vai ei? Itselle on syntynyt näitä kysymyksiä ja paljon. Pahinta ei tietenkään ole nämä kysymykset, vaan se, kuinka paljon vaihtoehtoja erilaisiin koulutuksiin on! Itse olen ainakin pyörällä päästäni, kun olen googlannut ja hakenut ja pyörinyt opintopolussa. Jos itselläni muuttohaluttomuus ei olisi tällä hetkellä päällä, vaihtoehtoja olisi aivan liikaa!
Yhteishakuun on sellainen pieni viharakkaussuhde. Sitä odottaa ja toivoo, että joko se alkaisi ja pääsisi hakemaan, mutta toisaalta pala kurkussa miettii, että mihin itsestä on ja mitä haluaa.

Edellisvuonna pääsin pääsykoevaiheeseen siihen kouluun, mihin eniten tahdoin. Pääsykokeet, sekä sen kutsun jännittäminen oli hyvin stressaava vaihe. Koko kevät meni pienessä jännityksessä ja maha tuntui menevän jenkkaa ja polkkaa. Pääsykokeet meni läpi, kolme päivää kestäneet puristukset. Henkisesti aivan puhki. Kokemuksena oli kuitenkin hyvin rikastava ja kasvattava.
Vaikka paikkaa ei koulusta tullut, jäin neljännelle varasijalle, ei se lannista! En hae tänä vuonna samaan kouluun, mutta puhtia hakea muihin kouluihin on. Siksipä tämän kevään haaste oli täyttää tämä hakulomake uudelleen.

Näin tapahtui, olen kerran jo ehtinyt muokata toiveitani, mutta nyt ne tuntuu oikealta. Kun viime yhteishaussa hakemissani koulutuksissa haettiin luovuutta, tänä vuonna halutaan matemaattista päätä sekä päättelykykyä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että asetan loppukevääksi matematiikan kirjan nenäni alle ja perhananmoista treeniä numeroiden kanssa!

Syy, miksi hain ja haluan opiskella? Ensimmäinen on varmasti se, että haluan ns. eroon nykyisestä tutkintonimikkeestäni, joka on media-assistentti. Eihän sitä työtä tehdä paperilla, mutta itselle se olisi tärkeää, että hakiessaan töitä voisi sanoa olevansa jokin muu, kuin tämä assari. Itselleni olisi kovin tärkeää saada suoritetuksi korkeakoulututkinto, vaikka eihän sitä nykymaailmassa ehkä niin "vaadita".
Toiseksi, kaipaan hieman opiskelua. Opiskelen parhaiten itse, joten etäopiskelu sopisi minulle parhaiten. Voisin myös tämmöisen monimuoto-opiskelun avulla käydä samalla töissä sekä opiskella tutkinnon. Sopii minulle paremmin kuin hyvin!

Tästä keväästä on siis tulossa (jälleen) jännitysnäytelmä koulujen kanssa. On ennakkotehtäviä, valintakokeita sekä -kursseja. Laidasta laitaan ja niin myös varmasti minä menen. Sekä kaikille muille kohtalontovereille; lykkyä pyttyyn ja




21.3.2018

Tyttö, joka ei pysynyt paikallaan

Vaikka pääni tipahtaisi pois paikaltaan, en pystyisi pysähtymään. Todennäköisesti keräisin pääni mukaan ja jatkaisin matkaa. Koska pieni juttu, siitähän selvitään.

En ole tiedä milloin minuun on oikein iskenyt tällainen "pitää saada jotain aikaan" -puhti. Pysähtyminen ei vain yksinkertaisesti tule kyseeseen! Ainoastaan silloin, jos olen tehnyt töitä sen eteen, että niin sanotusti saan pysähtyä. Eli olen ollut töissä, käynyt salilla ja mitä kaikkea muuta. Monesti töidenkin jälkeen alan siivoamaan kotona, koska haluan asua siististi, mikä nyt ei aina ihan toteudu, köh. Illalla annan itselleni luvan istua sohvalle ja katsoa jakson, ehkä kaksi, Black Sails -sarjaa (joka on muuten tolkuttoman hyvä! Hellun kanssa todellisessa koukussa). Samalla yleensä neulon villasukkaa, tällä hetkellä työn alla isälle tulevat villasukat. 

Pysähtyminen ja paikallaan oleminen on minulle jostain syystä tavattoman vaikeaa. En osaa antaa itselleni lupaa "vain olla". Jotain on tehtävä, oli olo mikä tahansa. Kuuntelen kyllä kroppaani, mutta ei sitä aina haluaisi kun mieli menee jo toisessa ulottuvuudessa. Haluaisin oppia rauhoittumaan ja olenkin miettinyt esimerkiksi joogan aloitusta. Lisäksi on olemassa esimerkiksi meditointisovelluksia, joista voisi myös olla apua? Mielenkiinnosta ainakin haluaisin kokeilla. joko tämmöistä tai jooga-appia. Joogaan ja meditointiin liityen, haluaisin myös taipuisammaksi. Venyttelyä siis, venyttelyn perään. 

En koe kuitenkaan olevani hätiköivä persoona, taikka että olisin (ainakaan kovin, tarkistakaa hellulta) hutiloiva ihminen. Haluan vain mennä ja mennä, jotenkin koen pienenkin "vain olemisen" laiskuutena. Tämä on väärä ajattelu tapa! Jos nyt illalla istut sen kaksi tuntia sohvalla, kun olet sen kahdeksan tuntia juossut töissä niin mistähän kohden olisit laiska? Laiskuus on aivan omanlaisensa termi/olemus. 
Jos ulkona on hyvä ilma, on vain pakko mennä ulos. Jos on aikaa tehdä esimerkiksi ne viime viikon pyykit, ne tehdään heti kun on aikaa! Tämmöisä pinttymiä on, veikkaan sen johtuvan kodissani saaneesta kasvatuksesta. Eihän se huono ole, mutta onhan se hyvä välillä pysähtyä. Keho ja mieli tarvii energiaa joka syntyy levossa. Tuli kuolee, ellei ole polttoainetta.

Asia, joka saa minut pakostakin pysähtymään, on sairastuminen. Ehdin jo hieman tyytyväisenä myhäillä, että viimeksi olen ollut kipeänä yli vuosi sitten. No, tänään loppui nauru lyhyeen kun pärskin kuin viimeistä päivää sekä ääni oli kuin olisin juonut pelkkää viskiä viikon ajan. Ilmeisesti kehoni sairastuu aina, kun on lomaa tiedossa. Nyt minulla on kaksi päivää vapaata töistä ja PAM! Räkä lentää. Ei ollut apua, vaikka kuinka puuta koputtelin! Toisaalta, tunnolliset työntekijät sairastaa lomalla. Ehkäpä nyt siis on hyvä aika vain olla.  Teetä, hunajaa, inkivääriä ja villasukkia tiedossa seuraavat päivät.



ps. Uusi puhelin, uudet laadut kuvissa! And I love it! 
pps. Typerää katsella kahta samaa kuvaa peräkanaa.

6.2.2018

Kun kirjettä Tylypahkaan ei tullutkaan


Pienestä pitäen olen lukenut paljon kirjoja ja lukeminen on ollut aina kovin tärkeä harrastus. Olen aina viehättynyt saduista, toivonut aina olevani erityinen tai valittu, aivan kuten kirjoissa mitä olen lukenut. Aina on erityisen kohtalon saanut päähahmo, joka lähtee toteuttamaan tehtäväänsä tai pelastamaan maailmaa. Kun tavanomaisesta tuleekin erityinen.  
Paras esimerkki on varmasti Harry Potter. Uskon, etten ole ainoa, joka on odottanut että pöllö tulisi tuomaan kirjettä Tylypahkaan tai se kolahtaisi kirjelaatikkoon. Kuvitellut, mikä olisikaan se oma tupa. Tietenkin Rohkelikko, lapsena kun eniten pidin Hermionesta. Sitä kietoutuu aivan täysin sadun maailmaan kun lukee kirjoja tai katselee elokuvia. Koskaan ei kuitenkaan tätä kirjettä kuulunut, joten olen hyväksynyt kohtaloni, taidan ollakin jästi. 
Taikka pienempänä juoksentelin ympäri metsiä ja uskoin olevani haltia, keiju tai ties mikä menninkäinen. Sadut kun aina ovat kiehtoneet. Yksi suurin syy varmasti on se, että olen saanut nimeni satuhahmon mukaan. Olen kiljunut kurkku suorana haltioita tulemaan esiin ja viemään mukanaan. Kuulostaa siis hyvin normaalilta lapsuudelta? En ole ainut, joka on uskonut olevansa erityinen ja vain odottanut kohtalon tulemista kohdalle. 

Lapsena nämä kaikki ovat olleet leikkiä, on kuviteltu olevan kaikkea maan ja avaruuden väliltä, galaksien toiselle puolelle. Sitä on odottanut ja uskonut, kunnes lapsuuden leikit loppuu ja haaveet vaihtuu. Sitä ei enää usko olevansa erityinen tai sen enempää ajattele enää asiaa. Erityisen kohtalon kohdalle osumisen sijaan alat haaveilemaan esimerkiksi lääkärinammatista, laulajan urasta. Ylipäätään, ihminen jatkaa kuvitteluaan ja haaveiluaan, kohteet vain muuttuu. 

Kun kirjettä ei tullutkaan, on ymmärrettävä että ei kukaan tule kertomaan sinun olevan erityinen, ellet itse tee asian eteen jotain. Asiat, joita haluat tehdä, ei tule valmiissa paketissa ovelle ja PAM sinulla on työ, elämä, poikaystävä ja kaikki mahdollinen mitä voit elämässä toivoa. Tämän ajatuksen pohjalta olen lähtenyt tekemään asioita, esimerkiksi hakeuduin harjoitteluun paikalliseen mainostoimistoon ja sain paikan. Pienin askelin kohden sitä erityistä haavetta, jolloin sinusta tulee erityinen, sinun silmissäsi. Minä itse olen käärinyt hihani ja alkanut työskentelemään kohden omia haaveitani. 

Koska kukaan ei tule ovelleni taikasauvan kanssa kertoen että "Ronja sinä olet noita!". Suomeksi sanottuna, mitään sinulle ei tuoda valmiina.  Oman kohtalon käsiin ottaminen ja sen muokkaaminen. Työskentele itse omien haaveidesi eteen. Kuten itse ilmeisesti työskentelen kuvassa, haaveilen  varmaakin vieläkin pidemmistä hiuksista.

31.1.2018

Helmikuu, hyväile ja helli

Tammikuu taputellaan pakettiin nätisti tänään. Se on monelle ollut tiukkaa ja kurinalaista, on tipatonta ja herkotonta. Lähinnä kaikkea vähennetään, nyt voidaan siis höllätä?


Helmikuu on minulle yhtä odotusta, koska synttärini ovat maaliskuussa. Olen puhunut koko tammikuun ajan, että pian ovat minun synttärini. Vuoden ainut päivä, jolloin saan luvan kanssa juhlia itseäni ja muut (toivottavasti) juhlivat kanssani! 
Helmikuu on talven viimeinen kuukausi, joten valoa alkaa olemaan enemmän ja enemmän. Tämän myötä ihmismieli myös kokee valaistumisen. Talven pimeys ja kylmyys jää taakse. Karhu on kääntänyt kylkensä jo 19. päivä tammikuuta, talven selkä on taittunut.

Helmikuu on jo sanana kovin hellä ja kaunis, helmi tuo mieleen keveyden ja valkeuden. Sitä odotan helmikuulta. Tammikuu on ollut muutosta, toivon helmikuun olevan kevyt ja vievän mukanaan leppoisasti. Aion tulevana kuukautena iskostaa mieleeni ajatuksen siitä, että lopetan turhan valittamisen. Vaikka olen postiivinen ihminen, huomaan valittavani usein. Ja usein myös aivan turhasta! Tämän haluan kitkeä itsestäni pois ja helmikuun aikana aionkin lopettaa turhan vaahtoamisen. Se ei tee kenellekään hyvää, varsinkaan ihmiselle jotka minua joutuvat kuuntelemaan. 

Helmikuussa me juhlimme näyttävästi laskiaista. Hemmotellaan itsemme piloille laskiaispullilla, joihin väliin muuten laitetaan hilloa ja kermavaahtoa! Mantelit kauas minun pullista. Taivaannaulan nettisivuilta voi lukea mm. kuinka laskiaisen aika määrittelee tulevan kesän taikka koko vuoden onnen. Hauska fakta muuten; laskiainen on naisten pyhä. 

Helmikuussa valmistaudumme siis tulevaan kesään, joka on vielä kaukana mutta niin lähellä.